Potilaana - kuka päättää?
Olen viimeiset reilut 30 vuotta kokenut olevani elämässäni vahvasti ajajan, tai ainakin kartturin, paikalla. Minulla on ollut selkeä käsitys siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mihin suuntaan haluan asioiden elämässäni kehittyvän. Ensimmäinen vihje siitä, ettei näin välttämttä aina ole tuli oikeestaan isäni aivoinfraktin myötä. Muistan isän täysin eksyksissä olevan ilmeen ja kommentin "juu", kun yritimme suunnitella yhdessä miten isän hoito infraktin jälkeen järjestyisi ja mitä hän itse haluauisi. Ainoa vihje isä tahdosta oli siis "Juu". Päätöksien tekeminen jäi minulle ja se oli todella ahdistavaa. Miten minä voisi tai edes osaisin päättää siitä mikä on parhaaksi omalle isälle? Varsinkin kun häntä itseään tuntui lähinnä kiinnostavan: "Olisko Norttia?" ja sitä piti olla paljon! Sittemmin olen tunnistanut saman eksyneen katseen vanhuksissa, jotka etsivät terveyskeskuksissa tai muissa hoitolaitoksissa apua, hoitoa tai vaan sitä seuraavaa varattua aikaa ho