Potilaana - kuka päättää?
Olen viimeiset reilut 30 vuotta kokenut olevani elämässäni vahvasti ajajan, tai ainakin kartturin, paikalla. Minulla on ollut selkeä käsitys siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mihin suuntaan haluan asioiden elämässäni kehittyvän.
Ensimmäinen vihje siitä, ettei näin välttämttä aina ole tuli oikeestaan isäni aivoinfraktin myötä. Muistan isän täysin eksyksissä olevan ilmeen ja kommentin "juu", kun yritimme suunnitella yhdessä miten isän hoito infraktin jälkeen järjestyisi ja mitä hän itse haluauisi. Ainoa vihje isä tahdosta oli siis "Juu". Päätöksien tekeminen jäi minulle ja se oli todella ahdistavaa. Miten minä voisi tai edes osaisin päättää siitä mikä on parhaaksi omalle isälle? Varsinkin kun häntä itseään tuntui lähinnä kiinnostavan: "Olisko Norttia?" ja sitä piti olla paljon!
Sittemmin olen tunnistanut saman eksyneen katseen vanhuksissa, jotka etsivät terveyskeskuksissa tai muissa hoitolaitoksissa apua, hoitoa tai vaan sitä seuraavaa varattua aikaa hoitoon. Eksyneen epävarmuuden näkeminen on pelottava kokemus, koska se muistuttaa siitä, ettei kukaan loppujen lopuksi kovin tukevasti kuskinpaikalla istu. Omalle kohdalle ensikokemus siitä, että joku muu päättää mitä sinulle seuraavaksi tapahtuu tai ei tapahdu tuli osastojaksolla, kun suolatasapainojani laitettiin balanssiin:
Päivien mittainen oksentelu ja päänsärky palautti minut osastolle 6, syyksi löytyi niinkin yksinkertainen ongelma kuin suolatasapainoni romahtaminen. Hoito on yksinkertainen ja tehokas: suolaa suoneen. Vointi koheni päivässä ja toisena osastopäivänä olin mielestäni valmis lähtemään kotiin. Osastolla asiat eivät kuitenkaan kulje ihan niin suoraviivaisesti, vaan tietyn ohjelman mukaisesti. Aaamulla otetaan aamu verikokeet, jotka sitten viime kädessä määräävät mitä sinulle kuluvana päivänä tapahtuu. Päätöksen tekee lääkäri kierrollaan. Ko päivänä lääkäreillä oli ilmeisesti poikkeuksellisen kiire, koska päätökset tehtiin "jossain muualla" eikä tieto päätöksestä, että suolatasapainoani seurataan vielä seuraavaan aamuun osastolla koskaan kerrottu minulle. Joten odottelin epätietoisena tietoa kohtalostani osastolla seuraten ajan kulkua. Hoitajilla ei ole valtuuksia päätöksistä kertoa, joten kysyttäessä vastaukseksi saat jotain epämääräistä tyyliin: "Katsotaan nyt". Katseessani oli varmasti eksynyttä ilmettä, kun kävin osaston käytävällä jaloittelemassa! Epävarmuus saa myös hien haisemaan todella pahalle. Siksi sitä varmaan hermohieksi sanotaan.
Minulle asti tieto yhdestä lisäyöstä osastolla tuli vasta iltapäivällä, kun sain kotoota viestin, että Tainakin - ymmärrettävästi on väsynyt ja haluaa nukkua ja että olisin jokatapauksessa vielä seuraavaan aamuun osastolla. Outoa miten musertava tällainen tieto voi olla, kun on antanut itsensä kuvitella kotiin pääsyä. Ei ollut itku kaukana!
- ja hermohiki todella löyhkäsi.
Ensimmäinen vihje siitä, ettei näin välttämttä aina ole tuli oikeestaan isäni aivoinfraktin myötä. Muistan isän täysin eksyksissä olevan ilmeen ja kommentin "juu", kun yritimme suunnitella yhdessä miten isän hoito infraktin jälkeen järjestyisi ja mitä hän itse haluauisi. Ainoa vihje isä tahdosta oli siis "Juu". Päätöksien tekeminen jäi minulle ja se oli todella ahdistavaa. Miten minä voisi tai edes osaisin päättää siitä mikä on parhaaksi omalle isälle? Varsinkin kun häntä itseään tuntui lähinnä kiinnostavan: "Olisko Norttia?" ja sitä piti olla paljon!
Sittemmin olen tunnistanut saman eksyneen katseen vanhuksissa, jotka etsivät terveyskeskuksissa tai muissa hoitolaitoksissa apua, hoitoa tai vaan sitä seuraavaa varattua aikaa hoitoon. Eksyneen epävarmuuden näkeminen on pelottava kokemus, koska se muistuttaa siitä, ettei kukaan loppujen lopuksi kovin tukevasti kuskinpaikalla istu. Omalle kohdalle ensikokemus siitä, että joku muu päättää mitä sinulle seuraavaksi tapahtuu tai ei tapahdu tuli osastojaksolla, kun suolatasapainojani laitettiin balanssiin:
Päivien mittainen oksentelu ja päänsärky palautti minut osastolle 6, syyksi löytyi niinkin yksinkertainen ongelma kuin suolatasapainoni romahtaminen. Hoito on yksinkertainen ja tehokas: suolaa suoneen. Vointi koheni päivässä ja toisena osastopäivänä olin mielestäni valmis lähtemään kotiin. Osastolla asiat eivät kuitenkaan kulje ihan niin suoraviivaisesti, vaan tietyn ohjelman mukaisesti. Aaamulla otetaan aamu verikokeet, jotka sitten viime kädessä määräävät mitä sinulle kuluvana päivänä tapahtuu. Päätöksen tekee lääkäri kierrollaan. Ko päivänä lääkäreillä oli ilmeisesti poikkeuksellisen kiire, koska päätökset tehtiin "jossain muualla" eikä tieto päätöksestä, että suolatasapainoani seurataan vielä seuraavaan aamuun osastolla koskaan kerrottu minulle. Joten odottelin epätietoisena tietoa kohtalostani osastolla seuraten ajan kulkua. Hoitajilla ei ole valtuuksia päätöksistä kertoa, joten kysyttäessä vastaukseksi saat jotain epämääräistä tyyliin: "Katsotaan nyt". Katseessani oli varmasti eksynyttä ilmettä, kun kävin osaston käytävällä jaloittelemassa! Epävarmuus saa myös hien haisemaan todella pahalle. Siksi sitä varmaan hermohieksi sanotaan.
Minulle asti tieto yhdestä lisäyöstä osastolla tuli vasta iltapäivällä, kun sain kotoota viestin, että Tainakin - ymmärrettävästi on väsynyt ja haluaa nukkua ja että olisin jokatapauksessa vielä seuraavaan aamuun osastolla. Outoa miten musertava tällainen tieto voi olla, kun on antanut itsensä kuvitella kotiin pääsyä. Ei ollut itku kaukana!
- ja hermohiki todella löyhkäsi.
Kommentit
Lähetä kommentti