Jonossa
Viikon lopulla posti tuo HUS:sta kirjeen: Olen nyt jonossa, arvioitu jonoaika 3 viikkoa.
On kuulemma suositeltavaa ilmoittaa väilttömäasti, kun vaivat poistuvat tai muuten tunnen itseni terveeksi enkä hoitoa koekkaan tarvitsevani.
Hyvä tietää ja pitää mielessä.
Mitään täsmällistä tietoa mistään en ole saanut. Tainalle on kerrottu, että hyvältä ei näytä ja että lisää tiedetään, kun koepala on otettu. Eli operaatio, jota tässä nyt ilmeisesi odotetaan on ko koepalan otto.
Aikaa on nyt kulunt ensijärkytyksestä... päiviä, viikko? Olen opetellut kohtaamaan järkytstä, surua ja käsittelemään ahdistusta, omaani ja läheisten.
Olen opetellut kertomaan "minulla on aivosyöpä ja yrittämään lievittää ja vastaanottaa sanoman kuulleen paniikkia. Se on vaikeaa!
Itse kohtasin syövän ensin vaimoni munasarjoissa. Voin vieläkin tuntea sen musertavan mustan tunteen, kun lääkääri vastaanotolla (syöpälläsairaalassa) kertoo, että hyvälaatuinen kysta munasarjassa ei sitten ollutkaan kovin hyvälaatuinen, eikä tähystyksessä tehy poisto mennyt ihan niin rutiinilla, kuin ne yleensä menevät. Muuta en tapaamisesta muistakkaan. Kysta rikkoutui poistossa ja sisältö levisi vatsaan. Tarvittiin laajempi operaatio.
Tällaisethan tietysti tapahtuvat juuri silloin, kun teillä on pieni alle ½-vuotias lapsi ja "normielämän" pitäisi olla sileänä edessä elettäväksi heti kulman takana.
Paniikki salpaa hengityksen ja nostaa varsin itsekkäitä ajatuksia: "Miten MINÄ pärjään kolmen pienen lapsen ja sairaan vaimon kanssa??!! Itsesääliä riittää, eihän tämän näin pitänyt mennä! Miksi minä??
Tästä on nyt vierähtänyt 15-vuotta. Vaimo on terve, eikä syövästä ole jälkeäkään; paitsi pitkään sitkeästi perheen päällä riippunut varjo siitä, mitä jos se uusii?! Kuinka jokainen suolessa kulkeva pieru on ennakkosoittoa uusivalle syövälle.... kuinka jokainen flunssa tai vaiva on ensimmäiseksi varma merkki syövän uusimisesta.
Tästä on nyt selvitty, ei ehkä ihan ehjänä mutta lujempana ja myötätuntoisempana, toivottavasti myös elämää itseään erilailla katsovana ja hetken ihanuuteen uskovana.
Toisen kerran syöpä tuli lähelle työtoverin sairastuessa ja lopulta lyhyen ja raivokkaan taistelun häviänneeä kuollessa. Ahdistu oli niin kovaa, että oli pakko vaihtaa työpaikkaa ja paeta koko ympäristöstä. Kuoleman, menetyksen, pelko on musertava, musta tunne joka imee helposti kaiken.
Pahinta tässä taudissa taitaa olla sen täydellinen enakoimattomuus. Kukaan ei ole turvassa. Ei rakkain lähimmäinen tai itse,
Nyt kerron sairastumisestani ystäville ja tuttaville tätä uutista ja kuulen ja näen miten uutinen imee ihmisen tyhjiin ja rutistaa rusinaksi. Sopivia myöttuntoisi sanoja ei oikein ole. On vain kuoleman läheisyys.
Kertominen ei tunnu hyvältä, mutta se helpottaa.... sysään taakkaa kaikkien, jotka kuunnella jaksavat, kannettavaksi. Nähtyäni ja kuultuani reaktiot halauisin löytää sanat ja teot, joilla kertoa että on ok pelätä on ok surra on ok ahdistua. Eikä teidän kenkään vastuulla ole ottaa tästä surua enempää.
Haluan myös kertoa kuinka kiitollinen ja etuoikeutettu olen.
Minulla on tänäänkin hyvä päiviä.
Minulla on uskomattomia, myötätuntoisa, ihania välittäviä ystäviä, joita nyt kuormitan liikaakiin!
Ystävät: KIITOS TEILLE, että olette. Pitäkää huoli itsestänne ja pitäkää hyviä päiviä!
Jotenkin kun pystyisi kertomaan, että tämkin on ihan ok! Joskus kaikki ei mene ihan putkeen, mutta tästäkin selvitään. Yksi hyvä päivä kerrallaan. Kukaan ei täältä elävän selviä ja niin on hyvä.
Tänään syödään Mallaspossua!
Tässä niiden yksi hyvä päiviä
On kuulemma suositeltavaa ilmoittaa väilttömäasti, kun vaivat poistuvat tai muuten tunnen itseni terveeksi enkä hoitoa koekkaan tarvitsevani.
Hyvä tietää ja pitää mielessä.
Mitään täsmällistä tietoa mistään en ole saanut. Tainalle on kerrottu, että hyvältä ei näytä ja että lisää tiedetään, kun koepala on otettu. Eli operaatio, jota tässä nyt ilmeisesi odotetaan on ko koepalan otto.
Aikaa on nyt kulunt ensijärkytyksestä... päiviä, viikko? Olen opetellut kohtaamaan järkytstä, surua ja käsittelemään ahdistusta, omaani ja läheisten.
Olen opetellut kertomaan "minulla on aivosyöpä ja yrittämään lievittää ja vastaanottaa sanoman kuulleen paniikkia. Se on vaikeaa!
Itse kohtasin syövän ensin vaimoni munasarjoissa. Voin vieläkin tuntea sen musertavan mustan tunteen, kun lääkääri vastaanotolla (syöpälläsairaalassa) kertoo, että hyvälaatuinen kysta munasarjassa ei sitten ollutkaan kovin hyvälaatuinen, eikä tähystyksessä tehy poisto mennyt ihan niin rutiinilla, kuin ne yleensä menevät. Muuta en tapaamisesta muistakkaan. Kysta rikkoutui poistossa ja sisältö levisi vatsaan. Tarvittiin laajempi operaatio.
Tällaisethan tietysti tapahtuvat juuri silloin, kun teillä on pieni alle ½-vuotias lapsi ja "normielämän" pitäisi olla sileänä edessä elettäväksi heti kulman takana.
Paniikki salpaa hengityksen ja nostaa varsin itsekkäitä ajatuksia: "Miten MINÄ pärjään kolmen pienen lapsen ja sairaan vaimon kanssa??!! Itsesääliä riittää, eihän tämän näin pitänyt mennä! Miksi minä??
Tästä on nyt vierähtänyt 15-vuotta. Vaimo on terve, eikä syövästä ole jälkeäkään; paitsi pitkään sitkeästi perheen päällä riippunut varjo siitä, mitä jos se uusii?! Kuinka jokainen suolessa kulkeva pieru on ennakkosoittoa uusivalle syövälle.... kuinka jokainen flunssa tai vaiva on ensimmäiseksi varma merkki syövän uusimisesta.
Tästä on nyt selvitty, ei ehkä ihan ehjänä mutta lujempana ja myötätuntoisempana, toivottavasti myös elämää itseään erilailla katsovana ja hetken ihanuuteen uskovana.
Toisen kerran syöpä tuli lähelle työtoverin sairastuessa ja lopulta lyhyen ja raivokkaan taistelun häviänneeä kuollessa. Ahdistu oli niin kovaa, että oli pakko vaihtaa työpaikkaa ja paeta koko ympäristöstä. Kuoleman, menetyksen, pelko on musertava, musta tunne joka imee helposti kaiken.
Pahinta tässä taudissa taitaa olla sen täydellinen enakoimattomuus. Kukaan ei ole turvassa. Ei rakkain lähimmäinen tai itse,
Nyt kerron sairastumisestani ystäville ja tuttaville tätä uutista ja kuulen ja näen miten uutinen imee ihmisen tyhjiin ja rutistaa rusinaksi. Sopivia myöttuntoisi sanoja ei oikein ole. On vain kuoleman läheisyys.
Kertominen ei tunnu hyvältä, mutta se helpottaa.... sysään taakkaa kaikkien, jotka kuunnella jaksavat, kannettavaksi. Nähtyäni ja kuultuani reaktiot halauisin löytää sanat ja teot, joilla kertoa että on ok pelätä on ok surra on ok ahdistua. Eikä teidän kenkään vastuulla ole ottaa tästä surua enempää.
Haluan myös kertoa kuinka kiitollinen ja etuoikeutettu olen.
Minulla on tänäänkin hyvä päiviä.
Minulla on uskomattomia, myötätuntoisa, ihania välittäviä ystäviä, joita nyt kuormitan liikaakiin!
Ystävät: KIITOS TEILLE, että olette. Pitäkää huoli itsestänne ja pitäkää hyviä päiviä!
Jotenkin kun pystyisi kertomaan, että tämkin on ihan ok! Joskus kaikki ei mene ihan putkeen, mutta tästäkin selvitään. Yksi hyvä päivä kerrallaan. Kukaan ei täältä elävän selviä ja niin on hyvä.
Tänään syödään Mallaspossua!
Tässä niiden yksi hyvä päiviä
Kommentit
Lähetä kommentti