Surusta
Edellinen postaus olikin sitten odottamattoman raskas sulatella ja käsitellä itselleni. Mielessä väijjynyt suru karkasi käsistä ja sai käpertymään sisäänpäin ja makaamaan vain sängynpohjalla lohduttomama.
Onneksi kuitenkin on kevät! Miten kukaan voi olla kovin pitkään kovin surullinen, kun aamulenkillä kuulen käen huutavan epävireisesti käkenä "kukukukukuk, kukukuk kuku kuuu" , liian kiireisenä ja tohkeissaan "Mono no aware" :sta;
Saman läsnäolon voi kokea keväisen metsän tuoksussa, nähdä meren sumussa, eikä voi kuin hymillä tällekin hyvälle päivälle.
Tilanteeni käsittelyyn olen myös hakenut apua mietiskelystä ("mindfullness"). Hienon sanan takan on hyvin yksinkertainen ajatus saavuttaa jonkinlainen läsnäolon hetki itsensä ja ajatustensa kanssa.
Minulle homma toimii nyt niin, että yritän asettua hetkeen. Saavuttaa jonkinlaista rauhaa keskittymällä ihan vaan hengittämiseeni. Hetkeen asettumisen ideana olisi pystyä tutkimaan mielestä nousevia ajatuksia hieman etäältä, puuttumatta, rauhallisesti.
Käytännössä asiat yleensä etenevät niin, että rauhottuminen ja hengittämiseen keskittyminen itsessään on jo vaikeaa. Mieli on kuin saippukuplatykki, joka syytää katkeamattoman virran erivärisiä ajatuskuplia päähän surisemaan. Vaikeus on antaa niiden purjehtia mielestä hengityksen tahdissa tutkiskellen niitä, puuttumatta ajatusten kulkuun. Niinä kertoina, kun tässä onnistun olen löytänyt itsestäni uudenlaista surua. Se istuu nyt rintakehän päällä ja painaa kurkkutorvea. Se on raskas ja sitä on vaikea käsitellä. Tämä suru sitten eskaloitui postaukseksi, joka eskaloitui ahdistukseksi, joka vei hetkeksi voimat.
Ainakin tällä kertaa kuitenkin, sängynpohjalla itsen surkuttelu alkoi 3:na päivän vituttaa siinä määrin, että päätin asialle tehdä jotain: pitää hyvän päivän! Syödä terveellisesti, ulkoilla, nauttia kaikesta kauniista ympärillä ja jatkaa seuraavaan hyvään päivään.
Onneksi kuitenkin on kevät! Miten kukaan voi olla kovin pitkään kovin surullinen, kun aamulenkillä kuulen käen huutavan epävireisesti käkenä "kukukukukuk, kukukuk kuku kuuu" , liian kiireisenä ja tohkeissaan "Mono no aware" :sta;
Tämän aiheuttaa keväisen kukinnan hetkellisyys, johon liittyy totaalista kauneutta, annos kaihoa, aavistus epätoivoa, tunne siitä ettei kaikesta tästä pysty koskaan nauttimaan niin pajon kuin pitäisi, sillä siitä ei saa otetta, sitä ei saa mukaansa, sitä ei voi omistaa, sille ei pysty täysin antautumaan, se jää aina hieman tavoittamattomiin, vaikka on täysin sen ympäröimä."
Saman läsnäolon voi kokea keväisen metsän tuoksussa, nähdä meren sumussa, eikä voi kuin hymillä tällekin hyvälle päivälle.
Tilanteeni käsittelyyn olen myös hakenut apua mietiskelystä ("mindfullness"). Hienon sanan takan on hyvin yksinkertainen ajatus saavuttaa jonkinlainen läsnäolon hetki itsensä ja ajatustensa kanssa.
Minulle homma toimii nyt niin, että yritän asettua hetkeen. Saavuttaa jonkinlaista rauhaa keskittymällä ihan vaan hengittämiseeni. Hetkeen asettumisen ideana olisi pystyä tutkimaan mielestä nousevia ajatuksia hieman etäältä, puuttumatta, rauhallisesti.
Käytännössä asiat yleensä etenevät niin, että rauhottuminen ja hengittämiseen keskittyminen itsessään on jo vaikeaa. Mieli on kuin saippukuplatykki, joka syytää katkeamattoman virran erivärisiä ajatuskuplia päähän surisemaan. Vaikeus on antaa niiden purjehtia mielestä hengityksen tahdissa tutkiskellen niitä, puuttumatta ajatusten kulkuun. Niinä kertoina, kun tässä onnistun olen löytänyt itsestäni uudenlaista surua. Se istuu nyt rintakehän päällä ja painaa kurkkutorvea. Se on raskas ja sitä on vaikea käsitellä. Tämä suru sitten eskaloitui postaukseksi, joka eskaloitui ahdistukseksi, joka vei hetkeksi voimat.
Ainakin tällä kertaa kuitenkin, sängynpohjalla itsen surkuttelu alkoi 3:na päivän vituttaa siinä määrin, että päätin asialle tehdä jotain: pitää hyvän päivän! Syödä terveellisesti, ulkoilla, nauttia kaikesta kauniista ympärillä ja jatkaa seuraavaan hyvään päivään.
Katsoa masennusta silmiin ja kertoa sille:
"Saatana sinähän et minua nujerra! - Et tänään!"
Kommentit
Lähetä kommentti